Alkuräjähdys

Noni. Nyt se poika sekos. Aloin sitten pitää blogia..  noh, aloitetaan;

Elikkäs olen 16v "tavallinen" teinipoika Lahdesta. Opiskelen logistiikan kuljetuspuolella Salpauksessa. Ennen amista olin Kivimaan peruskoulussa ja se oli yleensä enemmän ja vähemmän mukavaa, joskin pakko sitä oli sietää että sai koulun kunnialla läpi.(vai miten se nyt lopulta menikään..)Ei vaan. Tulihan siitä tokaristakin ihan hyvä, musa 10 ja ainoo häpeätahra oli matikka. Englanti ja musiikki on aina ollu mun vahvuudet. Siispä päästiin itse asiaan.

Mun pikkupoika-ajat ne vasta oli jänniä aikoja. Jenkkiautojen ja musiikin kanssa kasvaneena voin vain todeta, että joskus niitä vanhoja mummolareissuja jää kaipaamaan. Penskoja vanin,capricen takapenkki pullollaan( tai mikä pulkka aina nyt olikin,autot vaihtui usein..) ja justiinsa jonkinlainen asiaankuuluva musiikki raikui stereoista, tarkoittaen Hurriganesia,Horrorpopsia, mitä kaikkea siihen aikaan mun isä tykkäsi kuunnella. Bändejä ei voi kaikkia luetella, muuten kirjottaisin tätä ekaa tekstiä vielä ens kuussa... Joskus ala-asteella(en muista) sain joululahjaks niinkin hauskan asian kuin akustisen kitaran. Noh, siitähän sitten alkoi jumalaton rämpytys, soittaa kun en osannut vielä silloin. Harjoittelin kyllä ahkerasti, ärsyttäen usein siskojani.

Kärsimys loppui, kun hajotin kitaran virityskoneiston,siis irrotin koko helahoidon, kun en silloin vielä asioista mitään tajunnut.
Vuosia myöhemmin, kun olin tarpeeksi vanha käymään paikallisella nuokulla, pääsin vihdoinkin näkemään sitä "nuorten menoa".. Meno olikin sitä, että kakarat juoksenteli ympäri taloa sokerihumalassa ja kiljui täyttä kurkkua. En välittänyt muista, vaan oleskelin melkeimpä koko ajan yläkerrassa sillä siellä oli yks huone, mikä sai mun kiinnostuksen totaalisesti. Ovessa oli lappu "Bändikämppä" tai jotain sinneppäin. Kerran rohkenin puhua yhdelle ohjaajista, ja kerroin että haluisin päästä katsomaan miltä toi kuuluisa bändikämppä näyttääkään sisältä. Ja sen kun sain tietää niin paikka siinä yhteisössä oli taattu.

Musta tuli nuokun vakiokävijä heti kun sain tietää että siellä on huone, jossa on kaksi kitaraa, basso, rummut ja koskettimet. En tietenkään vielä siinäkään vaiheessa osannut virallisesti soittaa ensimmäistäkään sointua, joten kokeilin rumpuja ja se onnistui niin hyvin että siirryin bassoon muutaman kuukauden päästä. Siihen mennessä olin jo saanut soittoa helpottavia frendejä, joiden kanssa jonkinnäköstä yhteissoittoa pääsi harjottamaan. Kitaraan koskin siellä ekan kerran vasta joskus kutosluokalla, ja se vasta hauska peli olikin. Musta Fender Sguier- stratocaster kopio, joka oli melkein yhtä hyvässä kunnossa kuin se akustinen kitara mikä mulla oli. Sitä en kertaakaan onnistunut hajottamaan, päinvastoin. Se oli ainoa innostus koko paikassa. Pikkuhiljaa alkoi soinnutkin erottua rämpytyksen välistä.

yläpuolella kokonaisuus, josta mut tultiin myöhemmin tunnistamaan.

Menin kerran vähän niinkuin soitellen sotaan, sillä pyysin esiintymismahdollisuutta.
Se meni loppujen lopuksi niin, että mun eteen lyötiin keittiöjakkara jolle mä istuin vinguttamaan sitä epävireistä skebaa kunnes tajusin että viritän sen ennenkun alan soittamaan. Hyvinhän se meni kai, eka biisi oli kahden minuutin verran silkkaa "psychobillykiertoa" vaikka en tiennyt silloin sen edes olevan sellaista. Toka biisi oli taas bluesia(pyh, liioittelua) siis ihan perus blueskulku, ja jonkinnäköinen soolonpätkä. Kyllähän sillä taputuksia sai.


Yläasteen tullessa kuvioihin olin jo löytänyt teddyboykulttuurin ja oli jo asianmukainen pukukin. Olin kutosluokan lopussa saanut oman sähkiksen (samanlaisen kuin nuokulla) ja pienen Fender Mustang-vahvarin. Siitä kaikki alkoi. Rautalanka rupesi soimaan yläkerrassa kun äitipuoli löysi netistä tabulatuureja. Apache, Ghost Riders ja mitä näitä nyt on.
Eräänä päivänä tapahtu sellanen asia, että hymyilin koko loppupäivän ja vieläkin kun muistelen sitä.
Musiikinopettaja ehdotti rautalankabändin perustamista. Hän etsisi loput soittajat ja iloinen soitto vois alkaa. Löytykin kolme poikaa, mua nuorempia kaikki. Mikäs siinä, kelasin ja alettiin samantien työstää Apachea ja se oli noin puolen tunnin vaivattoman väännön jälkeen soittokunnossa. Seuraavaa kappaletta osasin jo odottaa, eli Ghost Riders tottakai. Sitä seurasi Dick Tracy, Peter Gunn/Cadillac ja pari muuta.

Yks ongelma oli. Bändin nimi. Sitä ei edes ollu. Noh musanope ehdotti jotain tyyliin Pyry & His Iron Strings ja se kuulosti väärältä ja väänsin siitä nimen mikä jäi kalvamaan monen mieltä.
Näin syntyi The Silver Strings
Se bändi vasta olikin jotain. Kova bändi, kaiken kaikkiaan. Keikkoja tuli jonkin verran ja pari kertaa käytiin studiossa. Sitten se innostus vaan lopahti muilla, vähiten mulla. Noh seuraavaa bändiä kehiin vaan ja tuli väliaikanen viritelmä The Nailheads- lähinnä blues, metal ja psychobilly vaikutteinen jyskytin. Biisitkin oli jotain ihan muuta kuin Stringseillä; sellaisiakin kuten Mr.Psychobilly, tyypillinen early-meteors instrumentaali,(josta sain hyvän lempinimen, kiitos basisti Jannen), Tribute to Jimmie Ray Vaughan, joka oli myös instrumentaali mutta nimestä jo huomaakin mitkä mausteet oli ateriassa. Sunshine Of Your Love ja Panteran Walk tuli kokeiltua myös. Voi voi. Ne oli aikoja.
Ensi tekstissä kerron lisää näistä asioista. Palailkaamme sitten.

Levy joka ois saanu onnistua paremmin.